Tuolilla istutaan! Älä pelleile ruoalla! Nyt reippaasti! Älä koske siihen! Ei saa lyödä! Korkit tusseihin! V-A-R-O-V-A-S-T-I! Älä ota toisen kädestä! Pyydä nätisti! Ei kengillä olohuoneeseen! Ei leivänmuruja juomakuppiin! Pyydä anteeksi! V-U-O-R-O-T-E-L-L-E-N! Älä heitä multaa toisen päälle! O-D-O-T-A! Älä revi tapettia! Älä leikkaa pöytäliinaa! Istu nätisti! Ruokaa ei heitellä!

Lapset ovat suurin aarteeni ja rakkauteni.

Mutta.

Välillä tuntuu että pää leviää. Välillä ahdistaa, tuntuu että tekisi mieli vaan kirkua juosta pakoon. Hiljattain julkaistu kirja äidin vaietuista tunteista (en muista kirjoittajaa, enkä kirjan nimeäkään) on aloittanut tervetulleen keskustelun äitiyden/vanhemmuuden kielteisistä tunteista. Onnekseni minulla on läheisiä äiti-ystäviä joiden kanssa saan jutella näistä asioista vapaasti, ilman että minut leimataan hulluksi. Kiitos.

Välillä tuntuu että elämä on yhtä kieltämistä, komentamista, erotuomarointia. Välillä uupuu, kitinätoleranssi laskee nollaan. Aina olen kuvitellut olevani erittäin kärsivällinen, siis oikein todella pitkäpinnainen. Mutta lasten tultua elämääni kaikki tälläiset kuvitelmat heittivät kuperkeikkaa. Minä olen nyt pääasiassa se kärsimättömämpi vanhempi. Varmasti asiaan liittyy se että olen lasten kanssa aamusta iltaan. Onneksi ja onnettomuudeksi terveille äideille on kehitetty sisäänrakennettu koko ajan käynnissä oleva huono omatunto. Välillä se tuntuu raskaalta ja liikaa vaativalta mutta juuri se suojelee lasta ja lapsi-vanhempisuhdetta peruuttamattomilta henkisiltä vahingoilta. Osataan ja opitaan pyytämään anteeksi, molempiin suuntiin, ja selvittämään huonot hetket. Mutta kovia itsesyytöksiä saa kyllä osakseen kun pinna palaa toisinaan mitättömistäkin asioista, varsinkin kun tytöillä ei edes ole mitään erikoisen "vaikeaa" uhmaa. Järjen ja tunteen yhteistyö on joskus niin hukassa että alkaa itse käyttäytyä kuin pahainen kakara ja suusta lentelee sammakoita ja tuntuu että ne lentelee sieltä ihan itsekseen, mukamas. ONNEKSI aika pian huomaa oman lapsellisuutensa ja voi pyytää anteeksi ja tarjota lämmintä halausta joka yleensä saa helposti vastakaikua.

Ja rakas ja kultaakin arvokkaampi äitini on lähellä, fyysisesti ja henkisesti. Äiti ymmärtää, onhan kahden tytön äiti itsekin. Kiitos äiti!

Ja arjessa molemmat vanhemmat auttavat toisiaan ja "ajavat" välillä toisen irtautumaan hullumyllystä. Kiitos!

Kyllä tästä selväjärkisenä selvitään, pääasiassa kuitenkin lasten seurasta nautitaan =)