En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Joskus ala-asteella kokeilin kun muutki.. En saanut siitä mitään kiksejä.

Viime viikkoina tuli kuin kuin nurkan takaa ihmeellinen tarve kirjoittaa! Yhtäkkiä yllättäen. Aika tasan viikko sitten avasin jo vuodatuksen sivut mutta jo otsikon ja tunnusten kirjoittaminen tuntui jotenkin pelottavalta; tuntui että jos kirjoitan näin tai noin niin onko se tarpeeksi hyvin/oikein sanottu. Ja siirryin Facebookkiin.. Läheinen tuttavani Itsekritiikki Superior iski niin kovalla voimalla että lamaannuin, se saa mut tekemään niin. Se lamauttaa, ja jätän tekemättä. Typerää! Järki tietää, tunne ei. En tiedä mistä tuo juontaa juurensa, toivottavasti se selviää mulle joskus, koska se koskee myös muita asioita kuin kirjoittamista. Mutta nyt kirjoitan, tuntuu hyvältä, yllättävän helpolta kun taulu ei ole enää tyhjä!

Avaan päiväkirjani silloin kun siltä tuntuu, kirjoitan arjesta, ajatuksista, ihmetyksistä, kätten tuotoksista, läheisistä, mistä vaan. Myös ystävät ja läheiset saavat avata päiväkirjani.

Kevät on mielessäni, haistaisin jo mielelläni maan. Ihmettelin toissapäivänä miksi kevättalven aurinko väsyttää. Epäloogista. Ensin pimeys ja harmaus väsyttää ja toivoisi piristävää aurinkoa. Sitten se tulee, ja vielä lumesta heijastuen, ja pistää väsyttämään vielä enemmän! Hö. Onkohan se joku elimistön shokkireaktio, hämäryyteen tottuneet sarveiskalvot tilttaavat. Ja joka kevät sama juttu! Ei ymmärrä. Onko ystävilläni jotain loogista selitystä moiseen?

Kuuntelen ihanaa Amelien soundtrackia. Se sopii mulle aina. Oli olo hyvä tai huono. En ehkä tunne mitään muuta niin hyväntuulista musiikkia.

Otan iltakaakaon tyytyväisenä myhäellen; olen aloittanut päiväkirjan!

J.